 Miekkahäntätulilisko maalla. Kuvan eläin on nominaattialalajia Cynops ensicauda ensicauda. |
Jos minulta kysyttäisiin suosittelisin Cynops ensicauda-lajia (miekkahäntätulilisko) kaikille tuliliskoa hankkiville ensimmäiseksi lemmikkisalamanteriksi ja jättäisin maassamme yleisemmin myydyn C. orientalis -lajin kokeneempien harrastajien otukseksi. Cynops ensicauda on yleisempää serkkuaan suurempi, värikkäämpi, aktiivisempi ja paremmin meikäläisiin huonelämpötiloihin soveltuva. Valitettavasti minulta ei kysytä, ja miekkähäntätuliliskon tarjonta on maassamme vielä kovin huonoa. Toivottavasti tilanne paranee jo lähitulevaisuudessa.
Cynops ensicauda on Cynops-suvun kaikista lajeista suurin. Naaraat voivat saavuttaa jopa reilun 15 sentin kokonaispituuden. Koiraat jäävät pienemmiksi, 13 sentin alapuolelle. Yleensä akvaariossa asustavat yksilöt eivät suurimmillaankaan ole kuin muutaman sentin yli kymmensenttisiä. Selkäpuoli on ruskea ja siinä voi olla vatsapuolen punertavan värisiä juovia. Vatsa on keltainen, oranssi tai punainen ja siinä on mustia läiskiä. Häntä on tyypillisesti, mihin lajin nimikin viittaa, pitkä, melko kapea ja pyöreäpäinen.
Alalajeja tunnetaan erilaisten levinneisyyksien ja ulkonäköjen perusteella kaksi. Nimialalajia (C. e. ensicauda), joka ulkoisesti on yllä kuvatun näköinen, tavataan Amami-saarilla Ryukyun saariketjussa. Tämän alalajin koiraille kehittyy lisääntymisaikaan häntään hopean harmaa juova.
Alalajeista toinen, C. e. popei eroaa nimialalajin ulkoasusta siinä, että sillä on kullanväristä kuviontia selässä. Värityksen määrä selässä voi vaihdella lähes olemattomasta liki täysin yhtenäisen kullanvärisiin eläimiin. Tällä alalajilla ei lisääntymisaikakaan ole hännässä juovaa. Levinneisyysalue C. e. popei-alalajilla on Okinawasaaret Ryukyun saariketjussa.
Sukupuolet voi erottaa koosta (koiraat ovat pienempia) ja hännän pituudesta: naaraiden häntä on ruumista pidempi, kun taas koirailla häntä on ruumiin pituinen tai lyhyempi. Useimmille salamanterilajeille yhteinen piirre, kloaakin seudun kohouman muoto toimii myös tämän lajin kohdalla.
Ryukyu-saaret joilla miekkahäntätuliliskoa tavataan kuuluvat subtrooppisen ilmaston alueeseen ja siksi nämä salamanterit kestävät kaikista aasianvesiliskoista parhaiten korkeita lämpötiloja. Kesällä lämpötila saa nousta 25 asteen tietämille, eikä sen talvellakaan tulisi laskea kuin 15 asteen tietämille. Vuodenkierron aiheuttamien lämpötilavaihteluiden ei tarvitse olla näinkään suuria, vaan eläimet viihtyvät ja lisääntyvät myös lähes tasaisesti vähän 20 asteen yläpuolella pysyvässä lämpötilassa.
Luonnossa laji on luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT) ja se asustaa pääasiassa erilaisissa lampareissa ja lätäköissä, sekä hitaasti virtaavissa puroissa. Aasianvesiliskoista ne ovat ahkerimpia maalle nousijoita, ja voivat viettää maalla (luonnossa metsänpohjan karikkeessa) pitkiäkin aikoja myös aikuisiällä. Niinpä myös akvaariossa maa-alue on tärkeämmässä asemassa kuin muilla aasianvesiliskoilla. Suurempikokoisina niille on syytä tarjota enemmän tilaa kuin pienemmille sukulaisilleen. Reilun 100 litran akvaariosta saa sopivan kodin 1-4 eläimelle.
Miekkahäntätuliliskot eivät viihdy kasvillisuuden seassa ja kivenkoloissa yhtä hyvin kuin monet muut lajit, joten niille tulee jättää altaaseen runsaasti myös avointa vettä. Muutoin akvaterraarion voi perustaa ja eläimiä hoitaa samalla tavalla kuin muitakin aasianvesiliskoja.