 Sinikielestä pidetään kiinni molemmilla käsillä vartaloa tukien. |
Sinikieliskinkit kesyyntyvät yleensä helposti ja parhaimmillaan skinkki voi viihtyä sylissä miltei loputtomiin. Mutta sinikielienkään kohdalla ei voida väittää, että ne varsinaisesti nauttisivat käsittelystä tai ihmisen seurasta. Kaikki yksilöt eivät kuitenkaan ole kesyjä, eivätkä ne välttämättä totu käsittelyyn lainkaan. Näyttää siltä, että sinikieliskinkin kesyys tai villiys saattaa olla ainakin osittain lajikohtaista. Australialaiset T. scincoides -lajit ovat yleensä hyvin ystävällisiä luonteita, mutta jotkut indonesiansinikielen (T. gigas) yksilöt tai "linjat" voivat olla hyvin voimakasluonteisia. Myös tanimbarinsinikielissä (T. s. chimaerea) löytyy villimpiä yksiöitä. Skinkin luonteeseen ja käsiteltävyyteen vaikuttaa tietysti myös paljon se, onko sitä totutettu käsittelyyn ihan pienestä asti.
Kaikki sinikieliskinkit ovat luonnostaan uteliaita eläiminä, ja ne tulevat usein terraarion etulasille seuraamaan maailman menoa. Näennäisen sosiaalinen käytös johtunee eläimen halusta laajentaa elinpiiriään, ja toisaalta ne elättelevät toiveita makupalojen saamisesta.
Kaikilla sinikielillä on hyvin terävät pienet kynnet, mikä on tärkeää pitää mielessä skinkkiä käsiteltäessä. Myös sinikielen vahvoihin leukoihin on syytä suhtautua kunnioittavasti, ja nahanluonnin aikana käsittelyä on paras välttää.
 Lisko kannattaa totuttaa käsittelyyn poikasesta lähtien. |
Liskoa lähestytään rauhallisesti ja varmistetaan, että se on nähnyt lähestyvän käden. Sinikieli nostetaan terraariostaan tarttumalla sitä heti etujalkojen takaa ja toisella kädellä tuetaan takaruumista takajalkojen alta. Liian lujassa ja sitovassa otteessa skinkki tuntee olonsa epämukavaksi ja alkaa pyörittämään ruumistaan ja häntäänsä päästäkseen irti. Pelokas sinikieli puhisee äänekkäästi, pullistaa ruumistaan ja voi näyttää kieltään tai kitaansa uhkaajan pelottamiseksi. Myös kesyt yksilöt saattavat puhista hieman, kun niihin tartutaan, mutta rauhoittuvat yleensä sylissä. Käsittely pitää tehdä aina eläimen ehdoilla, ja viimeistään silloin kun sinikieli alkaa pyrkimään pois pitää se palauttaa terraarioonsa. Sinikielen voi myös päästää lyhyiksi ajoiksi vedottomalle lattialle jaloittelemaan, mutta eläintä pitää seurata koko ajan, ettei se änkeydy ahtaisiin ja vaarallisiin paikkoihin.
Poikasina sinikielet ovat usein pelokkaampia ja varautuneempia kuin aikuisina. Poikasten arkuus ja kiukkuisuus on tehokas keino selvitä hengissä luonnossa, missä pienillä liskoilla on paljon enemmän vihollisia kuin isommilla. Poikanen totutetaan käsittelyyn varovaisesti, ja aluksi eläintä pidellään kädessä vaikka terraarion sisäpuolella muutamia minuutteja kerrallaan. Vähitellen käsittelyaikaa voidaan pidentää ja nostaa poikanen ulos terraariosta. Sinikielille ei kannata antaa ruokaa suoraan sormista, koska lisko voi oppia pitämään sormenpäitä ruokana. Sormien napsiminen on jo vähänkin isomman sinikielen kohdalla melkoisen epämiellyttävä ominaisuus. Makupalat voidaan tarjota vaikka tylppäkärkisistä pinseteistä tai mieluiten tietysti ruokakiposta.
 Reko-skinkki ei tykkää paijaamisesta. |
Jos omalle kohdalle osuu täydellisen villi yksilö, joka yrityksistä huolimatta ei totu käsittelyyn ollenkaan, niin silloin on vaan lopulta luovutettava ja hyväksyttävä eläin sellaisena kuin se on. Villiä aikuista yksilöä ei kannata turhaan kiusata jatkuvilla kesytysyrityksillä, vaan sen on paras antaa olla ja elää omassa rauhassa. Toisinaan kiukkuinenkin sinikieli on otettava kiinni, vaikka vanhojen nahkojen poistamista tai siivoamista varten. Tukevat nahkahansikkaat suojaavat liskon voimakkailta leuoilta ja myös kynsiltä, kun lisko yrittää riuhtoa itseään irti. Kiukkuista skinkkiä pidetään napakalla otteella heti pään takaa niin, että etujalat pilkottavat sormien lomasta. Takaruumista tuetaan toisella kädellä. Kun ote on tarpeeksi lähellä niskaa, niin lisko ei pysty kääntämään päätään ja puremaan. Villeillä sinikielillä on myös hätääntyneenä tapana ruikauttaa ulosteita kiusaajansa päälle.