 Uros piirittämässä naarasta. Nelivarvasnaaras on selvästi urosta suurempi. |
Maakilpikonnat ovat luonnossa yksineläjiä ja tapaavat lajitovereitaan vain satunnaisesti -- lähinnä lisääntymisaikana. Monet harrastajat haluavat kuitenkin pitää useampaa kuin yhtä konnaa. Toisilla on haaveena saada kilpikonnat lisääntymään, mikä olisikin erittäin suotavaa. Lisäännyttämällä kilpikonnia pystytään vähentämään luonnon kilpikonnakantoihin kohdistuvaa rasitusta (eläinten keräily luonnosta lemmikkimarkkinoille). Kahden tai useamman kilpikonnan omistajat pääsevät myös seuraamaan eläinten käyttäytymistä ja elämää ihan toisella tavalla, kuin yhden eläimen omistajat. Useamman kilpikonnan pitäminen kotona voi kuitenkin olla aikaavievää puuhaa, ja eläimet tarvitsevat luonnollisesti myös enemmän tilaa. Eri lajisia kilpikonnia ei saa missään nimessä pitää samassa tilassa, koska vieraan lajin kantamat bakteerit ja loiset voivat olla toisenlajiselle kilpikonnalle hengenvaarallisia. Myös lajien erilainen käyttäytyminen ja elintavat tekevät yhteiselon usein mahdottomaksi. Kilpikonnalajeja sekoittelemalla hankitaan varmasti ikävyyksiä sekä eläimille että omistajalle itselleen eläinten sairastuessa.
Yleensä suositellaan, että laumassa olisi vain yksi uros ja yksi tai useampi naaras. Useamman kuin yhden naaraan pitäminen urosta kohden on suositeltavaa, koska varsinkin nelivarvaskilpikonnaurokset ovat hyvin aggressiivisia ja saattavat ahdistella ainokaista naarastaan liikaa. Useampia eläimiä hankittaessa pitää aina varautua siihen, että eläimet voi joutua jossain vaiheessa erottamaan toisistaan ja asuttamaan erilleen. Myös jotkin naaraat voivat olla aggressiivisia niin uroksia kuin toisia naaraitakin kohtaan. Niin kauan kuin kaikki eläimet saavat syödä, paistatella ja nukkua riittävästi, eikä kenellekään tule avohaavoja puremista, voidaan kilpikonnien mielestäni antaa olla keskenään. Mutta jos jotain yksilöä ahdistellaan liikaa, täytyy se (tai ahdistelija) erottaa muista. Jatkuva ahdistelu stressaa kilpikonnaa ja voi jopa johtaa eläimen sairastumiseen. Myös pariskunnat saattavat toisinaan tapella niin verisesti, ettei niiden voi antaa olla yhdessä. Jonkin ajan kuluttua, vaikka talvilevon jälkeen, voidaan yhteiseloa kokeilla uudestaan. Tappelevia kilpikonnia voi myös totuttaa toisiinsa siten, että konnahuoneen lattia tai aitaus jaetaan verkolla. Näin kilpikonnat eivät pääse puremaan toisiaan mutta tottuvat kuitenkin vähitellen toistensa läsnäoloon.
 Pienet poikaset voivat tulla toimeen ryhmässä, kunhan tilaa on riittävästi. |
Kilpikonnat eivät myöskään kaipaa ihmisen seuraa, eikä kilpikonna nauti erityisemmin sylissä pitämisestä tai silittämisestä. Sopeutuvaisina eläiminä ne kuitenkin tottuvat ihmisiin ja oppivat tietämään, että ihmisiltä saa ruokaa. Hoitajan lähestyvä käsi on myös kätevä keino päästä pois terraariosta tutkimaan ympäristöä. Lattialla elävät kilpikonnat juoksevat usein hoitajansa luokse kerjäämään ruokaa, tai kaivautuvat ihmisen viereen nauttimaan lämmöstä. Kilpikonnan käsittely pitää tehdä aina eläimen ehdoilla. Kilpikonnan annetaan olla enimmäkseen omassa rauhassa terraariossaan tai omalla alueellaan, ja konnaa käsitellään ainoastaan silloin, kun eläin itse tulee luokse tai pyrkii pois terraariosta. Monet kilpikonnat tottuvat käsittelyyn niin hyvin, että antavat jopa rapsuttaa itseään leuan alta. Varsinkin ulkona elävälle konnalle olisi kuitenkin turvallista säilyttää luontaisia piiloutumisvaistojaan, jotta se säästyisi uteliaan kissan tai linnun kynsiltä ja nokalta.