Luonnossa maakilpikonnat tulevat lajista riippuen sukukypsiksi noin 12-15 -vuotiaina. Vankeudessa kilpikonnat voivat kuitenkin saavuttaa sukukypsyyden jo aiemmin, jopa alle 10-vuotiaina, mikä johtuu runsaammasta ruoasta ja nopeammasta kasvusta. Sukupuolierot tulevat usein selvästi näkyviin vasta kilpikonnan lähestyessä aikuisen kokoa. Yleensä kaikilla tässä artikkelissa käsitellyillä lajeilla on sukukypsillä uroksilla pidempi häntä kuin naarailla, ja urokset jäävät yleensä myös pienemmiksi kuin naaraat. Nelivarvaskilpikonnilla naaraat (n. 20 cm) ovat huomattavasti uroksia (n. 12-15 cm) suurempia. Kreikankilpikonnan alalajilla Testudo hermanni hermanni naaraat kasvavat noin 15 cm ja urokset 12-13 cm pitkiksi, ja alalajilla Testudo hermanni boettgeri täysikavuisen naaraan koko on jopa 26 cm ja uroksen 18-20 cm. Espanjankilpikonnilla urokset ovat noin 14-15 cm ja naaraat 18-19 cm pitkiä, ja lisäksi sukukypsillä naarailla on alakilvessään sarana, jonka avulla ne voivat taittaa alakilven takaosan hännän ja jalkojen suojaksi. Reunuskilpikonnilla urokset kasvavat aina naaraita hieman pidemmiksi (25-29 cm), ja naaraat ovat noin 24-28 cm pitkiä. Kannuskilpikonna-urokset kasvavat 18 senttisiksi ja naaraat yleensä hieman yli 20 cm pitkiksi. Leopardikilpikonnilla urokset ovat täysikasvuisina naaraita kookkaampia ja ne myös kasvavat nopeammin kuin naaraat.
 Keväisin urokset ovat jatkuvasti naaraan kimpussa. |
Luonnossa kilpikonnat parittelevat keväällä, maalis-huhtikuussa, pian herättyään talvihorroksesta. Vankeudessa elävillä kilpikonnilla voi mm. puutteellisesta valaistuksesta johtuen lisääntymisrytmi mennä sekaisin, ja kilpikonnat voivat innostua parittelemaan esimerkiksi vasta syksyllä jolloin naaras munii keskellä talvea. Urokset etsivät aktiivisesti halukkaita naaraita, ja vankeudessakin voidaan uroksissa havaita yliaktiiviselta vaikuttavaa toimintaa. Urokset voivat yrittää sinnikkäästi vaikka kiivetä suoraa seinää ylös naarasta etsiessään. Saatuaan naaraan näköpiiriinsä uros lähtee seuraamaan sitä. Usein lauman suurimmat naaraat ovat uroksien suosiossa.
Nelivarvaskilpikonnien pariutumisrituaalissa uros piirittää naarasta, puree sitä jalkoihin ja päähän ja nyökyttää päätään ylös-alas nopeassa tahdissa. Jos naaras on halukas, se yleensä pysyy paikoillaan ja vetää raajat ja pään kilpensä suojaan. Aikansa piiritettyään uros nousee naaraan taakse pystyasentoon ja alkaa koukkimaan hännällään naaraan häntää päästellen samalla hassuja kimeitä vinkaisuja. Tässä vaiheessa naaras yleensä hiukan rentoutuu ja saattaa kohottaa peräpäätään ylös. Toisilla maakilpikonnalajeilla parittelurituaali on hieman erilainen, esimerkiksi kreikankilpikonnilla rituaaliin kuuluu kilvellä puskemista. Parittelun onnistumisen kannalta olisi hyvä, jos terraarion pohja olisi hieman epätasainen ja karkea, jotta uros saisi kynsillään paremman otteen maasta. Mitä suurempi kilpikonnalaji on kyseessä, sitä tärkeämpää on maaston epätasaisuus. Paljaalle liukkaalle lattialle kannattaa asetella vaikka pieniä mattoja sinne tänne, ja matoille voidaan sommitella kivistä tai kannoista sopivia esteitä, joita vasten uros voi ajaa naaraan.
 Kantavalle naaraalle täytyy ehdottomasti järjestää sopivia munintapaikkoja. Naaraas munimassa turvelaatikossa. |
Jotkut sukukypsät naaraat voivat munia ilman urostakin, mutta hedelmöittyneitä munia saa tietysti vain uroksen avustuksella. Hedelmöittymisestä munimiseen kuluu aikaa noin 1-2 kuukautta. Hedelmöittymisen tarkkaa ajankohtaa on kuitenkin hankala määrittää, koska naaras voi säilöä siittiöitä ruumiissaan ja hedelmöittyminen voi tapahtua jopa vuoden päästä varsinaisesta parittelusta. Munimisen lähestyessä naaraan käytös yleensä muuttuu selvästi: se tulee levottomaksi ja saattaa kaivella nurkkia etu- ja takajaloillaan (varsinkin takajaloilla!) sekä yrittää kiipeillä esteiden yli ja seinille. Naaras voi myös käyttäytyä aggressiivisesti muita kilpikonnia kohtaan. Juuri ennen munimista naaras voi myös lopettaa syömisen.
Jos naaraan odotetaan kantavan munia, täytyy sille järjestää sopiva munimispaikka. Jotkin naaraat voivat olla hyvin tarkkoja munimispaikan suhteen, ja tällaisille yksilöille pitäisi tarjota useampia hiukan erilaisia vaihtoehtoja munimiselle. Toiset taas voivat tiputella munat vaikkapa keskilattialle. Yleensä naaras kuitenkin kaivaa hedelmöittyneille munille kuopan ja peittää ne huolellisesti. Munimispaikan täytyy olla rauhallinen ja lämmin, ja naaraan pitää pystyä kaivamaan kuoppa, johon se voi laskea munat. Paras vaihtoehto on paksu kerros (ainakin 15-20 cm) multaa, turvetta tai näiden ja hiekan sekoitusta, jota voi kevyesti kostuttaa. Esimerkiksi aiemmin mainittu kaivelulaatikko kulkusiltoineen ja piiloineen soveltuu munintapaikaksi mainiosti. Munintapaikka voidaan tehdä vielä houkuttelevammaksi lämmittämällä laatikkoa sen alapuolelle sijoitettavalla pienellä lämpömatolla tai spottilampulla. Muita vaihtoehtoja munintapaikaksi ovat mm. paksu kerros mörttiröpöä ja kasa pyyhkeitä. Muniva naaras olisi hyvä erottaa muista kilpikonnista kunnes se on saanut munittua, jotta muut konnat eivät häiritsisi sitä. Jos naaras ei saa munittua parin viikon kuluessa oireiden alkamisesta, pitää se viedä eläinlääkärille, sillä munimatta jääneet munat voivat olla naaraalle hengenvaarallisia. Eläinlääkärissä kilpikonnasta otetaan röntgenkuvat, jotta voidaan varmistaa, että munia tosiaan on ja että ne ovat normaalin kokoisia ja muotoisia. Jos munat näyttävät normaaleilta, niin lääkäri määrää kilpikonnalle yleensä sarjan oksitosiini-injektioita, jotka annetaan konnalle säännöllisin välein vuorokauden tai parin kuluessa. Oksitosiinihoito tehoaa yleensä kilpikonniin hyvin, ja munia alkaa tulemaan usein jo ensimmäisen injektion jälkeen.
 Maakilpikonnan munat haudotaan kuivassa vermikuliitissa 60-70% ilmankosteudessa. |
Munat haudotaan kuivassa vermikuliitissa, 30-32 °C lämpötilassa ja noin 60-70% ilmankosteudessa. Maakilpikonnien munat ovat kovakuorisia, eivätkä siksi tarvitse kosteaa haudontamateriaalia. Haudontalämpötila voidaan pitää yllä ympäri vuorokauden tai lämpötilan voi antaa laskea yöksi noin 22-25 asteeseen. Haudontalämpötila vaikuttaa kilpikonnilla sukupuolen muodostumiseen: yli 32 asteessa poikasista tulee naaraita ja alle 30 asteessa uroksia. Jatkuva yli 34 asteen lämpötila lisää alkioiden kuolleisuutta ja voi aiheuttaa epämuotoisuutta. Haudontasysteemeissä on useitakin toimivia vaihtoehtoja, ja jokainen voi koota sopiva hautomon helpoimmin saatavilla olevista tarvikkeista. Hautomon voi tehdä akvaarioon, jolloin vesi lämmitetään akvaariolämmittimen avulla sellaiseksi, että munalaatikon vermikuliitin lämpötila on sopiva. Hautomo voidaan tehdä myös vanhaan pakastinkaappiin tai jääkaappiin, jolloin lämmitys hoidetaan kaapin lattiaan ja seiniin kiinnitetyllä lämpökaapelilla ja pienen tuulettimen avulla lämpö saadaan jakautumaan tasaisesti. Seuraavassa kuvaillaan yksi toimiva kotihautomo.
Munat asetellaan pieneen vermikuliittia sisältävään rasiaan, esimerkiksi pakasterasiaan tai irtokarkkilaatikkoon, johon ei laiteta kantta. Vermikuliitin pinnalle tehdään matalia kuoppia, joihin munat asetellaan samoin päin kuin ne on munittu. Munan päälle piirretään varovasti vaikka lyijykynällä merkki, jotta muna osataan asettaa aina oikein päin, sillä munien pyörittely voi johtaa alkion kuolemaan.
Vermikuliittirasia asetetaan suurempaan laatikkoon (esim. kannellinen rei'itetty varastolaatikko tai faunaboksi) matalien, noin 1-2 cm:n korokkeiden päälle. Rasiaa ei saa laittaa suoraan laatikon pohjalle, koska silloin se kuumenee liikaa. Isomman laatikon alle laitetaan lämpömatto, jonka alle voidaan laittaa eristävä levy esimerkiksi styrox-levy tai pala retkipatjaa. Lämpötila mitataan kätevimmin sekä vermikuliitista munien vierestä että haudontalaatikon ilmasta digitaalisella lämpömittarilla. Ilman ja vermikuliitin lämpötilojen tulisi pysyä mahdollisimman lähellä toisiaan. Oikea vermikuliitin lämpötila saadaan säädettyä korottamalla tai laskemalla vermikuliittirasiaa laatikon pohjasta. Jos laatikon ilma lämpenee liikaa, voidaan lämpömaton ja laatikon pohjan väliin laittaa sanomalehtikerroksia. Jos taas ilman lämpötila on liian alhainen, pitää lämpömatto saada mahdollisimman tiiviisti laatikon pohjaan kiinni ja laatikon seinät voidaan eristää ulkopuolelta mm. puulevyillä tai retkipatjalla. Lämpömaton voi myös kytkeä himmentimeen, jolloin oikean lämpötilan hakeminen on helpompaa.
 Sopiva haudontalämpötila on 30-32 astetta, jolloin poikasten sukupuolijakauma on tasainen. |
Oikean ilmankosteuden ylläpitämiseksi isomman laatikon pohjalle, lämpömaton päälle asetetaan pieni kuppi vettä. Ilmankosteus saadaan pysymään sopivana peittämällä osa faunaboksin yläosasta tai peittämällä varastolaatikon seiniin ja kattoon porattuja reikiä. Kaikkia reikiä ei kuitenkaan saa tukkia, koska riittävä ilman vaihtuminen on tärkeää munien kehittymisen kannalta. Faunaboksin yläosastakin saa peittää korkeintaan 2/3. Hapenpuute johtaa sikiöiden kuolemaan tai poikasten ennenaikaiseen kuoriutumiseen, jolloin ne ovat liian heikkoja selviytyäkseen hengissä. Isomman laatikon kantta on hyvä availla säännöllisesti, jotta koko ilma vaihtuisi haudontakammiossa. Erityisen tärkeää ilman vaihtuminen on haudonnan loppuvaiheessa.
Munien kehittymistä voi halutessaan seurata tarkastelemalla munaa valoa vasten. Munaa ei saa kuitenkaan käännellä ympäri eikä pitää kauaa lampun lähellä, ettei se kuumene liikaa. Yleensä parissa-kolmessa viikossa hedelmöittyneen munan pintaan heti kuoren alle ilmestyy verisuonia ja munassa voidaan usein erottaa tummempia alueita. Munaan tulee myös tietynlainen punertava hehku. Sikiön kehittyessä muna muuttuu vähitellen keskeltä läpinäkymättömäksi. Jos muna ei ole lähtenyt kehittymään, voidaan munassa erottaa vain heikko varjo munan yläosassa (ilmakupla) ja pohjalla (keltuainen).
 Nelivarvaskilpikonnat kuoriutuvat noin 70-110 päivässä. Ensimmäisen reiän ilmestymisen jälkeen kuluu noin vuorokausi, ennen kuin konnavauva kömpii ulos munastaan. |
Poikaset kuoriutuvat haudontalämpötilasta riippuen noin 70-110 päivässä. Poikanen rikkoo munan pinnan erityisellä munahampaallaan, joka kuluu vähitellen pois kuoriutumisen jälkeen. Kuoriutuminen voi kestää vuorokauden tai joskus kaksikin, sillä poikanen jää usein "istumaan" osittain avattuun munaan ja imee ruskuaispussin sisällön itseensä. Tässä vaiheessa poikasta ei saisi häiritä, vaan sen olisi annettava rauhassa hoitaa kuoriutuminen itse loppuun. Päästyään ulos munasta poikanen voi syödä munan kuoret, joista se saa arvokkaita mineraaleja. Poikasen alakilpi on heti kuoriutumisen jälkeen mutkalla, ja poikasen liikkuminen on kömpelön ja koomisen näköistä. Alakilven taitoksen ansiosta suhteellisen isokokoinen poikanen mahtuu munan sisälle. Vähitellen alakilpi kuitenkin suoristuu normaalin näköiseksi. Vastakuoriutuneet poikaset kannattaa asuttaa ensimmäisiksi elinpäivikseen vaikka talouspaperilla vuorattuun laatikkoon, ja paperia voidaan kevyesti kostuttaa etteivät poikaset kuivu. Vastakuoriutuneille poikasille tarjotaan juomavettä asettamalla ne matalaan vesiastiaan.
Poikaset asutetaan noin 80x40x40 cm kokoiseen laatikkoon tai hyvin ilmastoituun terraarioon, jonka pohjamateriaalina voidaan käyttää esimerkiksi mullan ja hiekan seosta tai paperia. Jos pohjalla käytetään pelkkää paperia, pitäisi poikasille järjestää erillinen kaivelulaatikko. Kaivautumalla multa-hiekkaan poikaset käyttävät hyväkseen aineksessa vallitsevaa mikroilmastoa ja pystyvät paremmin säätelemään nestetasapainoaan. Pienet poikaset kärsivät helposti nestehukasta, ja jatkuvasti liian kuivassa pidetyillä kilpikonnilla tavataan enemmän munuaisvikoja ja virtsakiviä kuin maapohjalla elävillä. Koko terraarion ilmankosteutta ei kuitenkaan saa ruveta nostamaan, koska se altistaa kilpikonnat hengitystietulehduksille.
 Korkea ilmankosteus ja vesipisarat ovat vastakuoriutuneelle kilpikonnalle elintärkeitä. Vajaa kymmenen minuuttia kuoriutumisensa jälkeen tämä pikkukonna on jo juomassa seinälle tiivistyneitä vesipisaroita. |
Poikasterraarion olosuhteet säädetään aikuisten oloja vastaaviksi, ja ne syövät samanlaista kuitupitoista ja vähäenergiaista ravintoa kuin isommatkin konnat. Vitamiinien ja kalsiumin saanti turvataan ravintolisällä (Nutrobal) sekä terraarion ylle sijoitettavalla UVB-putkella. Ruokaa annetaan hyvin niukalla kädellä, ja kerran-pari viikossa pidetään paastopäivä, jolloin myös lämpölampun päälläoloaikaa voidaan lyhentää. Näin poikasten aktiivisuutta ja ruokahalua voidaan hillitä ja kasvaminen saadaan helpommin pidettyä tasaisen hitaana. Talvella poikaset laitetaan pariksi kuukaudeksi horrokseen tai puolittaiselle talvilevolle. Lisää poikasten kasvatuksesta löydät Poikasia-sivulta.